Yhdistys Tutkimus Arkisto Kirjat Linkit Sivukartta
Artikkelit

UUTISET


Copyright ©
1999-2016
UFO-Finland ry

Arkisto > Artikkelit

Matias Päätalo:
Avaruusromusta tulee jättiongelma

Maapallon lähiavaruudesta on tullut valtava kaatopaikka. Avaruusromu on maapallon ympärille laajalle levinnyttä avaruusteknologian jätettä, josta on tulossa tulevaisuuden ihmiskunnalle valtava ongelma kaikkine seurannaisvaikutuksineen.

Ihmiskunta astui avaruusaikaan yli 40 vuotta sitten. Neuvostoliitto laukaisi avaruuteen maata kiertävälle radalle 4.10.1957 Sputnik I satelliitin ja kuukautta myöhemmin 3.11. Neuvostoliitto laukaisi Sputnik II:n. USA:n Explorer nousi radalleen 31.1.1958 ja 18.12. Score I, jonka kautta annettiin myös ensimmäinen uutislähetys. Nämä ihmiskunnan ensimmäiset tekniset kiertolaiset viilettivät neitseellisen puhtaassa lähiavaruudessa, vain luonnon omat meteoriittihiukkaset ja avaruuspöly seuranaan.

Kummankaan suurvallan avaruushallinnossa ei osattu ennakoida teknisen kehityksen ja avaruuskilpajuoksun seurauksia. Avaruuskilpajuoksussa näkyy sama trendi kuin sen aikaisissa maanpäällisissäkin ympäristöasioissa. Niihin kiinnitettiin liian vähän huomiota, jos ollenkaan. Yhdysvallat tunnusti ongelman 1965 ja Neuvostoliitto vähän myöhemmin. "Avaruudessa on tilaa pitkäksi aikaa" - ajattelutapa oli vallitseva. Ensimmäiset kriittiset arviot asiasta alkoivat ilmestyä 1970-luvun alussa, mutta uutisointi ja tieteelliset artikkelit jäivät kuulentojen varjoon.

Nyt avaruusromu on suuri ongelma. Se ei ainoastaan muodosta vaaraa kaikille tuleville avaruusaluksille, vaan muodostaa teknisiä haittavaikutuksia tietoliikenteelle, sääsatelliiteille ja avaruusvalvonnalle. Se voi aiheuttaa myös turvallisuusongelmia, sotilasoperaatioihin liittyviä väärinkäsityksiä ja joskus myös virheellisiä ufohavaintoja.

Tiedemiehet yllättyivät vuonna 1997 kun Dramstadtissa pidetyssä seminaarissa esitettiin tietokoneanimaatio avaruusromun leviämisestä. Avaruusromun määrä on kasvanut nyt jo sellaisiin mittoihin, joka peittää koko maapallon ulkopuolella olevan tilan muutamasta sadasta kilometristä geostationaariseen rataan asti.

Pian 40 miljoonaa kappaletta

Varmuudella tiedetään, että maapallon lähiavaruudessa erilaisilla radoilla kiersi vuonna 1997 , noin 35 miljoonaa romun kappaletta, jotka ovat lähtöisin hajonneista satelliiteista ja kantorakettien eri vaiheista. Tulevat avaruusasemat ja tärkeät satelliitit ovat suuressa vaarassa. Romunpalasten seuranta on nykyiselläkin tekniikalla hankalaa. Nykyisellä tekniikalla voidaan seurata vain alle kymmentä tuhatta sellaista romunpalaa, joiden läpimitta on 1-10 senttiä. Alle kymmenen sentin läpimittaisia palasia ei voida vielä seurata maanpäällisillä tutkilla riittävän tarkasti.

Avaruusromun kappaleet liikkuvat radoillaan noin 30 000 kilometrin tuntivauhdilla ja alle sentin kappaleet voivat vaivatta lävistää avaruuslentäjän kypärän kohdalle sattuessaan. Joitakin isompia kappaleita on syöksynyt maanpinnalle asti, aiheuttamatta suurta vaaraa ihmisille.

Hajonneiden satelliittien lisäksi maan ympärillä kiertää suuri joukko toiminnassa olevia satelliitteja, jotka tarkkailevat säätä, hoitavat tietoliikennettä, tutkivat aurinkoa ja avaruutta.

Suuri joukko on taas puhtaasti sotilaallisia tai vakoilusatelliitteja, joiden tehtävänä on sotilaallisen valmiuden ylläpitäminen ja seuranta sekä ennakkovaroitusten antaminen. Näitä on kummallakin suurvallalla runsaasti.

Avaruusromun syntytiheyteen vaikuttaa suuresti satelliittien käyttötarkoitus, joka määrää myös sen toiminta-ajan ja myöhemmin paluun ilmakehään. Alemmille kiertoradoille lähetetyt satelliitit ovat yleensä lyhytikäisiä. Nämä alempien ratojen kiertolaiset lähestyvät melko pian toiminta-ajan päätyttyä ilmakehän yläosia, jonka jarruttava vaikutus pienentää kiertorataa ja satelliitti palaa jonkin ajan kuluttua poroksi, vähän samaan tapaan kuin pienemmät meteoriititkin.

Pitkäaikaisiin tehtäviin suunnitellut satelliitit on yleensä lähetetty korkeammille kiertoradoille ja toiminta-aika voi olla kymmeniä, satoja ja jopa tuhansia vuosia. Tällaisia ovat sää-, viestintä- ja tutkimussatelliitit.

Tuhoutuminen komea valoilmiö

Joissakin tapauksissa ilmakehään syöksyvän kantoraketin osa ja tuhoutuva satelliitti aiheuttaa näyttävän valoilmiön, joka on tavallista meteoriitin lentoa reippaasti kirkkaampi ja kestoltaan pitempiaikainen.

Palaessaan romu saattaa jakaantua moneen osaan ja ne saatetaan hyvällä onnella nähdä taivaalla tulipyrstöisenä rykelmänä. Tunnetuimpien satelliittien ilmakehään syöksymisestä on mahdollista saada myös ennakkotietoja, jos satelliitin tuhoutumisennuste on saatu laskettua. Tällöin kappaleen rata-alkiosta haetaan maan pallokoordinaatiosta se piste, jonka yllä satelliitti todennäköisesti hajoaa.

Tähtitieteellisen yhdistyksen URSA:n satelliittiryhmästä Leo Wikholm huomauttaa, että satelliitin putoamisennuste voidaan saada noin kahden päivän tarkkuudella ja vuorokautta aikaisemmin päästään 2-3 tunnin tarkkuuteen. Mahdollinen putoamispaikka on pulmallisempi, kun satelliitti ehtii tuossa ajassa kiertää maapallon jo kahdesti.

Ehkä tunnetuin rysäys oli Skylab-avaruusaseman tuho 11. heinäkuuta 1979. Asema painoi 85 tonnia ja tuhoutui kokonaan Intian valtameren ja Australian yllä. Skylabin palavat kappaleet näkyivät kirkkaana katkonaisena valoilmiönä taivaalla useiden minuuttien ajan. Jonkin verran satelliitin kappaleita löydettiin Australian tasangoilta.

Suomeenkin tulla jysähti avaruuskappale joulukuun 9. päivänä 1967. Tapahtumaa edelsi lähes koko maan alueella näkynyt moniosainen valoilmiö, joka eräiden havaitsijoiden mukaan näytti kuin latva edellä lentävältä joulukuuselta. Silminnäkijöitä löytyi todellakin lähes koko maan alueelta, ylintä Lappia lukuun ottamatta. Temmesläisellä maanviljelijällä Matti Similällä oli erittäin tarkka havainto ja pyysin silloin häntä piirtämään väripiirroksen kohteesta. Similä näki taivaalla hyvin laajalla alueella erivärisiä tulipalloja, ainakin parikymmentä, ja ne lensivät kurkiauran muodostelmassa länsi - itä suunnassa. Myöhemmissä tarkastuksissa kävi ilmi, että Similän havainto oli eräs maan tarkimpia. Lentoradan ilmansuunta vastasi sekä rata-alkioita että muita vastaavia tarkkoja havaintoja. Ilmiön kuvaus oli yleisesti pääpiirteissään samankaltainen, mutta ilmansuunnissa oli poikkeavuutta.

Kysymyksessä oli neuvostoliittolainen Kosmos 194 satelliitin kantoraketti, joka ylitti Suomen monena kappaleena Etelä-Pohjanmaan kohdalta. Kantoraketin hajoaminen sattui sopivasti Suomen ylle ja hämmästytti komealla valosoihdullaan. Sen osia putosi Kuopion ja Kiteen seuduille. Vaikka muutamat lehdet tekivätkin värikkäitä juttuja lentävistä lautasista ennen Kiteen kappaleiden löytymistä, tapauksen selväpiirteisyys puhui omaa kieltään eikä ufotulkintoja esitetty.

Maahan putoavat kappaleet eivät kuitenkaan ole kovin suuri ongelma. Pahinta on maapallon lähiavaruuden saastuminen ja sinne jäävien pienkappaleiden uhka tulevaisuuden tieteelle ja tekniikalle.


Kirjoittaja on avaruuden ja tähtitieteen asioihin erikoistunut freelance-toimittaja.


Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Leo Wikholm: Tekokuut ja raketti-ilmiöt
Tähtiakatemia: Satelliitit

takaisin ]