Yhdistys Tutkimus Arkisto Kirjat Linkit Sivukartta
Myynnissä
Kirjatilaus
Kirjaesittelyt
Käytetyt kirjat

UUTISET


Copyright ©
1999-2016
UFO-Finland ry

Kirjat > Kirjaesittelyt

Huyghe, Patrick:

Swamp Gas Times: My Two Decades on the UFO Beat

Paraview Press, NY 2001. 349 sivua

Patrick Huyghe on amerikkalainen lehtimies, joka aikaisemmin on julkaissut kirjan "The Field Guide to Extraterrestrials" vuonna 1996 ja yhdessä Dennis Stacyn kanssa kirjan "The Field Guide To UFOs: A Classification of Various Unidentified Aerial Phenomena Based on Eyewitness Accounts" vuonna 2000. Varsinaisesti Huyghe on lehtimies, joka on ollut toimittajana sekä Newsweekissa että New York Timesissa. Nykyisin lopetetussa Omni-lehdessä Huyghe toimitti Antimatter-nimistä palstaa, joka usein käsitteli eri ufoaiheisia asioita.

Huyghen kirja on helppolukuinen ja usein jutut ovat miltei pakinamuodossa. Näiden juttujen sisäinen arvo on siinä, että Huyghe on itse ollut mukana tapahtumissa ja on itse tavannut joukon ufologian "tekijöitä". Kertomukset ovat näin ollen sisäpiirin tietoja. Otsikossa mainitussa kirjassa Huyghe julkaisee nyt kirjamuodossa valikoiman juttuja, joita aikaisemmin on julkaistu mm. Omni-lehdessä. Kun Huyghe asui New Yorkissa, hän tutustui henkilökohtaisesti moneen ufologian tunnettuun johtohahmoon ja ystävystyi monen kanssa. Näiden joukkoon kuului Bob Pratt, Peter Gersten, Budd Hopkins, Antonio Huneeus, Ted Bloecher jne. kaikki tunnettuja tekijöitä ufologian alueella.

Kun lukee tätä kirjaa, ja koska sen teksti on preesensmuodossa (mutta julkaistu aikaisemmin), niin unohtaa helposti, että jutut ovatkin vanhoja, joskus 20 vuotta vanhoja ja joskus enemmänkin. Joissakin kohdin Huyghe on päivittänyt jonkun tiedon, mutta se tapahtuu aika harvoin. Näin ollen lukija aina välillä putoaa aikakuoppaan ja rupeaa miettimään, että onkohan asia nyt näin, kunnes taas muistaa, että kyseessä on vanha, aikaisemmin julkaistu juttu.

Heti kirjan alussa Huyghe muistaa jopa Suomen yhdellä lauseella, kun hän toteaa, että ns. Washingtonin "karuselli" alkoi pyöriä "samalla kun Suomen presidentti avasi XV olympialaiset 70000 henkilön läsnäollessa".

Kun Condon-komitean raportti julkaistiin vuonna 1969, niin siinä oli ohimennen Condonin oma maininta, että komitea oli myös käyttänyt muita asiantuntijoita valokuvien tutkimuksissa, kuin komitean omaa valokuva-asiantuntijaa. Esimerkiksi Hynek on eräässä kirjassaan tarttunut tähän ja pohtinut, kuka se ulkopuolinen asiantuntija voisi olla, ja miettii että voisiko kyseessä olla CIA:n valokuvalaboratorio. Hynekilla ei kuitenkaan ollut vastausta kysymykseen. Vuonna 1978 CIA julkaisi yli 900 sivua aikaisemmin salassa pidettyjä asiakirjoja ja näiden joukossa oli asiankirjoja, jotka liittyivät CIA:n valokuvalaboratorion (National Photographic Interpretation Center = NPIC) entiseen johtajaan Arthur C. Lundahliin. Lundahl oli tämän laboratorion johtaja vuosina 1963-1973.

Huyghe on haastatellut Lundahlin vuonna 1980, eikä Lundahlin käsitykset Condonista tai hänen työstään oli millään tavalla imartelevia. (Lundahlin haastattelu on aika pitkä Huyghen kirjassa ja tässä mainitaan vain haastattelun tärkeimmät asiat):

Huyghe: "Eikö ilmavoimat pyytänyt teitä vuonna 1967 auttamaan Condonin komiteaa?
Lundahl: Kyllä pyysi.
Huyghe: Olitteko tyytyväinen Condon-raportin lopputulokseen?
Lundahl: Olen sitä mieltä, etteivät he todellakaan tehneet mitään hyvää työtä tiedemiehinä. Puhun geologina, enkä todellakaan pidä komitean työtä puolueettomana tai asiallisena. Eräät komiteaan kuuluivat ymmärsivät, että he olivat mukana suuressa bluffissa; tarkoitus ei ollutkaan, että asiaa käsiteltäisiin tasapuolisesti. He tajusivat, että Condon vain aikoi tuottaa valtavan pinon dokumentteja, joiden avulla koko asia pyyhittäisiin maton alle. Suurin kaunistus (whitewash) tapahtui, kun National Academy of Sciences kirjoitti jonkun tapaisen esipuheen raporttiin. Luulen etteivät he edes lukeneet tuota pirun raporttia.

Huyghe kysyy Lundahlilta myös Newhousen ns. Tremonton-filmistä, jota Robertson-komitea katsoi:
Lundahl: Robert Neasham ja Harry Woo näytti filmin monta kertaa Robertsonin komitealle ja kertoivat, ettei heillä ollut mitään faktoja filmistä, joiden perusteella he olisivat voineet tehdä mittauksia. Heillä ei ollut ainoatakaan lukemaa, jonka perusteella he olisivat voineet arvioida, kuinka suuria kohteet olivat tai miten kaukana kamerasta ne olivat. Komitean jäsenet olivat kohteliaita, kiinnostuneita ja kunnioittavia ja kiitti miehiä siitä, että he olivat saapuneet. Myöhemmin luin jostain taskukirjasta, että komitea oli pitänyt filmissä olevia kohteita lintuina.
Huyghe: Eikö tämä suututtanut miehiä, jotka olivat uhranneet 1000 tuntia yrittäen tunnistaa filmissä olevia kohteita?
Lundahl: Ei oikeastaan. Emme tienneet mitä filmissä oli. Kohteet eivät olleet teräviä. Emme tienneet mitään muuttolinnuista. Mutta toisaalta olimme sitä mieltä, että tuossa korkeudessa olevat linnut eivät näkyisi hyvin filmillä.

Vuonna 2000 Terry Hansen -niminen henkilö julkaisi kirjan "The Missing Times", jossa hän tutkii, missä määrin lehdistö harrastaa sensuuria tai itsesensuuria. Huyghen kirjassa käydään mielenkiintoinen keskustelu tästä aiheesta, jossa Huyghesta tuleekin haastateltava (koska itse on ollut mm. New York Timesin palveluksessa) ja Hansen toimii haastattelijana. Hansen viittaa New York Times'issa olleeseen juttuun vuodelta 1997, josta ilmenee, että New York Timesin kustantajan Arthur Hays Sulzbergerin tapana oli useiden vuosien ajan auttaa CIA:ta tarvittaessa. (Juttu liittyi CIA:n rooliin Guatemalassa). Hansen kysyykin nyt Huyghe'lta, että havaitsiko hän milloinkaan tällaisen sensuurin olemassaoloa silloin kuin Huyghe itse oli NYT:n palveluksessa? Huyghe vastaa tähän, ettei hän ole varma asiasta, mutta itse hän ei ainakaan havainnut sellaista ollessaan NYT:in palveluksessa.

Huyghen kirjassa on muitakin mielenkiintoisia juttuja, kuten 19 sivua pitkä selostus Linda Cortillen sieppauksesta, josta Budd Hopkins on kirjoittanut kokonaisen kirjan. Kirjassa on myös perusteellisin ja pisin selostus Socorron tapauksesta, jonka allekirjoittanut on milloinkaan lukenut. Selostus on jopa 25 sivua pitkä.

Kirjan lopussa Huyghe kysyy itseltään, mitä mieltä hän on seurattuaan ufoilmiötä lähietäisyydeltä 35 vuoden ajan? Huyghe toteaa, että hänen mielestään olemme tekemisissä todellisen ilmiön kanssa, jota me emme ymmärrä.

Huyghe lopettaa kirjansa kertomalla, miten hänen juttujensa kuvittaja, Harry Trumbore, oli ollut Irlannissa vuonna 1980. Trumbore oli Shannon'in lentoasemalla odottamassa lentoaan ja tapasi sattumalta siellä erään maanviljelijän Kansas'ista, joka kertoi miten hän aikaisemmin oli nauttinut työstään kun ajoi puimuriaan keskellä yötä tuikkivien tähtien alla. Mutta nykyisin hän ei enää nauttinut siitä. Kun Trumbore kysyi, miksi maanviljelijä ei enää pitänyt työstään, tämä vastasi: "En pidä siitä sen jälkeen kun 'ne' tulivat". Kun Trumbore jatkoi kyselemistä, niin maanviljelijä vastahakoisesti kertoi, miten hän eräänä yönä oli nähnyt valoja, jotka "tulivat alas" taivaalta. Ne olivat ilmestyneet äkkiä ja lentäneet hänen puimurinsa vieressä ja ympärillä. Sitten ne taas lähtivät "kauhealla vauhdilla ylös ja katosivat. Jatkan työtäni mutta se on hermostuttavaa", sanoi maanviljelijä.

Björn Borg, 27.3.2004


Hanki kirja amazon.com'ista.

takaisin ]