Yhdistys Tutkimus Arkisto Kirjat Linkit Sivukartta
Myynnissä
Kirjatilaus
Kirjaesittelyt
Käytetyt kirjat

UUTISET


Copyright ©
1999-2016
UFO-Finland ry

Kirjat > Kirjaesittelyt

Randle, Kevin D.:

Case MJ-12: The True Story Behind the Government's Ufo Conspiracies

HarperTorch, New York, N. Y. 2002. 311 sivua

Fil. tri Kevin D. Randle on amerikkalainen kirjailija, joka on julkaissut yli 80 kirjaa. Suuri osa niistä ovat ilmailukirjoja, mutta hänen tuotantoonsa mahtuu myös 16 ufokirjaa. Allekirjoittaneen mielestä Randle kuuluu luotettavien ja turvallisten kirjailijoiden joukkoon, ts. hän käy yleensä itse paikan päällä katsomassa tapahtumapaikkoja ja haastattelemassa havaitsijoita. "Luotettavalla ja turvallisella" kirjailijalla tarkoitan sitä, että jos Randle sanoo että henkilö "se ja se" haastattelussa on sanonut "sitä ja sitä", niin ilmeisesti henkilö onkin sanonut juuri näin. Tämä kirja "Case MJ-12" on Randlen viimeisin ufokirja (ainakin allekirjoittaneen tietojen mukaan).

Tässä kirjassaan Randle keskustelee perusteellisesti Roswellista ja ns. MJ-12 -papereista. Kirjassaan Randle tuo esille täsmälleen saman asian, jonka myös allekirjoittanut on tuonut esille kirjassani Tosiasioita ufoilmiöstä, eli että vaikka itse Mogul-projektin tarkoitus oli huippusalainen (= lennättää ilmapallo lähelle Neuvostoliittoa kuunnellakseen suorittiko Neuvostoliitto atomipommikokeiluja), niin itse käytetyt laitteet eivät olleet mitenkään salaisia. Käytetyt ilmapallot ja tutkaheijastimet olivat tuiki tavallisia ja esim. Roswellin tukikohdasta näitä lähetettiin ilmaan joka päivä. Randle kertoo, että 10.7.1947 julkaistiin lehdissä ympäri maata jopa kuva Mogul-laukaisusta. Eli jos tällainen ilmapallo syöksyi maahan, niin sen ei olisi pitänyt herättää mitään erikoista huomiota.

Kirjan merkillisimpiin asioihin kuuluu kertomus Edwin Easleysta. Randle oli tutkinut Roswellin tukikohdan vanhoja vuosikirjoja ja poiminut esille niiden nimet, jotka palvelivat Roswellin tukikohdassa 1947. Eräs näistä oli tukikohdan sotilaspoliisin päällikkö, majuri Edwin Easley, jonka Randle pystyi paikallistamaan yhdellä puhelinsoitolla. Kun Randle ensimmäisen kerran soitti Easleylle vuonna 1990, niin Randle oli odottanut, että Easley heti kieltäisi jotakin tapahtuneen Roswellissa vuonna 1947, tai ehkä laskevan leikkiä asiasta. Easleyn vastaus hätkähdytti kuitenkin Randlea:

Easley: "En voi puhua siitä. Olen vannonut valan etten puhu siitä. Olen vannonut presidentille etten puhu asiasta."

Easleyn vastaus yllätti Randlen täysin, koska ei ollut odottanut tällaista vastausta. Randle keskusteli sitten useitakin kertoja Easleyn kanssa puhelimessa. Easley oli puhelimessa kohtelias, mutta kieltäytyi kuitenkin paljastamasta tietojaan suoraan vaan viittasi valaansa. Easley antoi kuitenkin suoraan ja epäsuoraan valtavan paljon tietoja Randlelle. Easley kertoi mm. että Mac Brazeliä tosiaan pidettiin Roswellin tukikohdassa useita päiviä, "mutta vierastalossa eikä sellissä", ja että juuri Easley miehineen vartioi Mac Brazeliä. Tukikohdan ulkopuolelta saapuneet miehet kuulustelivat Mac Brazeliä näiden päivien aikana. Easley kertoo myös, että jotakin hyvin erikoista materiaalia oli löytynyt ja lähetetty toiseen tukikohtaan. Easley puhui näistä asioista, koska ilmeisesti oli sitä mieltä, että hänen antamansa vala ei koskenut näitä asioita, joista "kaikki tiesivät". Kun Randle kysyy Easleyltä että onko avaruusalusteoriapolku se oikea polku, jota pitää seurata, niin Easley vastaa: "Sanotaan tällä tavalla: Se ei ole väärä polku." Kun Easley makaa kuolinvuoteellaan sairaalassa, hänen lapsenlapsensa kysyy häneltä Roswellista, johon Easley vastaa: "Ai, ne olennot..." jonka jälkeen hän on hiljaa eikä vastaa enää kysymyksiin.

Randlen mielestä MJ-12 dokumentit ovat väärennöksiä. Suuri osa hänen kirjastaan liittyy tähän asiaan ja hän kertoo sivukaupalla, kuka on ollut mitäkin mieltä näiden asiakirjojen aitoudesta ja millä tavalla eri tutkijat ovat perustelleet käsityksiään. Randle itse perustaa käsitystään mm. siihen, että Hillenkoetter sanotaan papereissa "amiraaliksi", joka Randlen mielestä on anteeksiantamaton virhe virallisessa dokumentissa, koska Hillenkoetter siihen aikaan itse asiassa oli kontra-amiraali.

Randle huomauttaa, että jokapäiväisessä kanssakäymisessä ihmiset usein käyttävät sanaa "amiraali" yleisesti, vaikka kyseessä olisikin kontra-amiraali tai vara-amiraali. Randle huomauttaa kuitenkin, että tällaista ei ikinä saisi tapahtua virallisissa yhteyksissä, koska jokainen upseeri on tarkkaan perillä asemastaan ja jopa nimityspäivä määrää kuka upseeri on "ylempi" ja kuka on "alempi", jos kahdella upseerilla on sama arvo.

Toinen asia, johon Randle tarttuu on se, että erään asiantuntijan mukaan papereissa käytetty kirjasintyyppi otettiin käyttöön vasta 1966. Randle viittaa myös ns. Cutler-Twining -muistioon, jossa näkyy leima "Top Secret Restricted". Randlen mukaan tällaista turvallisuusluokitusta ei ollut olemassakaan. Oli olemassa "Top Secret", joka oli korkein turvallisuusluokka ja toisaalta oli olemassa "Restricted", joka oli verraten alhainen turvallisuusluokitus. Sellaista sekasikiöluokitusta kuin "Top Secret Restricted" ei siis ollut olemassakaan. Tässä on Randlen mielestä tarpeeksi todisteita siitä, että MJ-12 paperit ovat väärennöksiä.

Randle kertoo myös, että nykyisin on liikkeellä noin 4000 eri MJ-12 dokumenttia, jotka Randlen mukaan kaikki ovat väärennöksiä (koska kerran mitään MJ-12 ryhmää ei ole ollut olemassakaan). Osa näistä papereista ovat peräisin Tim Cooper nimiseltä henkilöltä, jonka hallussa olevan kirjoituskoneen kirjaimissa on samat poikkeavuudet, kuin monessa MJ-12 dokumentissa. Tim Cooperille järjestettiin myös ns. valheenpaljastuskoe, jota hän ei läpäissyt.

Randle kiinnittää myös huomiota siihen, kuinka nykyisin julkisuuslain perusteella voidaan tilata vanhoja asiakirjoja ja näitä tietoja sitten muokataan hiukan esim. tietokoneella. Näin saadaan aikaiseksi dokumentti, jossa kaikki muu on aitoa paitsi "se pieni muutos", jonka väärentäjä on tehnyt. Väärentäjän ei siis enää tarvitse lainkaan selvittää, millaiselta aidon dokumentin pitää näyttää, koska hänellä jo on valmis malli kädessään. Väärentäjä vain muuttaa sopivia kohtia ja antaa tietokoneen hoitaa loput.

Randlen mielestä mitään MJ-12 -nimistä ryhmää ei ole ikinä ollut olemassakaan. Randle on kuitenkin varma siitä, että Roswellissa tapahtui avaruusaluksen maahansyöksy ja että sitä tutkimaan asetettiin vastaavanlainen työryhmä kuin MJ-12, mutta ei sen nimistä. Randle ei tiedä tämän ryhmän virallista nimeä, vaan kutsuu sitä paremman puutteessa "valvontaryhmäksi". Tähän ryhmään ei kuulunut ne henkilöt, jotka on mainittu MJ-12 papereissa, vaan toiset henkilöt. Randle on varma siitä, että hän muutaman kerran tutkimustyössään on vahingossa törmännyt tähän ryhmään. Randle viittaa niihin luotettaviin henkilöihin, jotka ovat vahvistaneet, että Roswellissa tapahtui jotakin hyvin outoa, kuten kenrali Exoniin ja tiedemies Sarbacheriin, joka useinkin on toistanut tällaisen ryhmän olleen olemassa, ja että hänet jopa pyydettiin mukaan siihen, mutta ettei hän ehtinyt muiden kiireiden takia.

Randle on myös tavannut ja keskustellut Roswellista Mac Brazelin pojan, Bill Brazelin kanssa. Bill Brazel on kertonut, kuinka hän oli löytänyt lankaa, jolla oli sellainen ominaisuus, että kun taskulampulla valaistiin toista päätä, niin valo tuli ulos toisesta päästä, huolimatta siitä miten lankaa taivutettiin. Nykyisin tunnistamme helposti kuituoptisen kaapelin, mutta vuonna 1947 sellaista ei ollut vielä olemassakaan.

Asia, johon Randle kiinnittää huomiota on se tosiasia, että Project Blue Book ei oikeastaan hoitanut käytännön kenttätutkimuksia ollenkaan, vaan sen teki toinen yksikkö, eli ilmavoimien tiedustelupalvelun yksikkö 4602, jonka tehtäviin kuului myös esim. alasammuttujen vihollislentäjien kiinniotto ja kuulustelu. Vaikka monet kirjailijat nykyisin tiedostavat tämän asian ja kertovat siitä, niin on merkillistä miten kauan on kestänyt, ennen kuin tähän tosiasiaan on kiinnitetty huomiota. Kuitenkin asia mainitaan jo 1950-luvulla ilmavoimien käskyssä nro AFR200-2, vaikkakaan ufotutkijat eivät aikaisemmin ole ymmärtäneet kiinnittää asiaan tarpeeksi huomiota. Se seikka, että yksikkö 4602 suoritti ufoihin liittyviä kenttätutkimuksia on jo yleisesti tiedossa. Se on myös tiedossa, että juuri tämä yksikkö usein on vaihtanut nimeään. Uudet nimet ovat olleet esim. yksikkö 1006, yksikkö 1127 ja ilmavoimien tiedustelun 696:nnen ryhmän yksikkö 4, joka palveli (palvelee?) Fort Belvoirissa, Virginiassa. On selvää, että ufotutkijoiden on miltei mahdoton seurata tällaisen yksikön toimintaa, kun se jatkuvasti vaihtaa nimeään.

Randle toistaa tässä kirjassaan myös sen, jonka hän on tuonut esille muissa kirjoissaan: Hän on varma siitä, että Yhdysvaltojen ilmavoimat edelleen kerää ufotietoa kaikessa hiljaisuudessa peitenimillä Moon Dust jne. Randle antaa esimerkin tästä:

1. Kun New Mexicon senaattori Jeff Bingaman pyysi ilmavoimilta tietoja Project Moon Dustista, niin ilmavoimat vastasi, ettei sellaista ikinä ollut olemassakaan.

2. Kun senaattori Bingaman tämän jälkeen lähetti ilmavoimille kopiot dokumenteista, joissa mainittiin Moon Dust, niin ilmavoimat muuttivat lausuntoaan ja totesi nyt, ettei Moon Dust ikinä ollut operatiivinen.

3. Ufotutkija ja kirjailija Cliff Stone sai kuitenkin haltuunsa julkisuuslain nojalla useitakin Moon Dustiin liittyviä dokumentteja, joista ilmeni että Moon Dust keräsi ufotietoja. Ilmavoimat vastasi nyt tähän taas eversti Phillip E. Thompsonin suulla että Moon Dust ei enää ole olemassa virallisesti. Se on korvattu toisella nimellä, jota en voi paljastaa" .

Yllä olevat lausunnot ovat kaikki ristiriidassa keskenään.

Erillisessä liitteessä Randle kertoo myös ns. Etelä-Afrikan eli Zimbabwen Kalaharin ufon maahansyöksystä vuonna 1989. Randle kertoo, miten juttu sai alkunsa ufokonferenssissa Frankfurtissa noin 10 vuotta sitten. Englantilainen ufotutkija Tony Dodd oli saanut tietoja maahansyöksystä eteläafrikkalaiselta James H. van Greunen -nimiseltä henkilöltä. Juttuun sekaantui useita tunnettuja ufotukijoita. Van Greunenilla oli, väittämänsä mukaan, hallussaan yli 500 sivua dokumentteja tästä tapauksesta. Dokumentit hän sanoi varastaneensa Etelä-Afrikan ilmavoimilta. Van Greunen vaati rahaa itselleen, että hän pääsisi pakenemaan Saksaan ja hänen perheensä Englantiin. Jos hän ei saisi rahoja, niin hän tuhoaisi asiakirjat. Loppujen lopuksi MUFONin Walt Andrus lähetti tarvittavat rahat van Greunenille. Saavuttuaan Saksaan, van Greunen tapasi ufotukija Michael Hesemannin ja kertoi hänelle, että kaikki paperit olivat turvassa sveitsiläisessä pankkilokerossa. Tämän jälkeen van Greunen katosi saksalaisine tyttöystävineen Italiaan.

Tunnettu afrikkalainen ufokirjailija, nykyisin edesmennyt Cynthia Hind , kuuli myös van Greunenista. Van Greunen pyysi Hindia puhujaksi Johannesburgissa sijaitsevaan hotelliin 29.12.1989 van Greunenin mainostamaan ufokokoukseen. Hind matkustikin Johannesburgiin vain todetakseen, ettei hotelli tiennyt mitään ko. asiasta. Van Greunen oli tavoittamattomissa ja myös muut paikalle saapuneet olivat raivoissaan petoksesta.

Kaikkiaan ufotutkijat onnistuivat saamaan van Greunenilta kaksi paperia, joissa oli yhteensä 16 kirjoitusvirhettä, jonka lisäksi ne oli kirjoitettu englanniksi, vaikka ne olisi pitänyt olla afrikaansin kielellä. Dokumentin valmistuksessa van Greunen oli lisäksi käyttänyt passinsa leimaa sekä syntymätodistuksensa leimaa ja otsikkoa.

Mainittakoon pienenä yksityiskohtana, että myös allekirjoittanut voi valaista erästä asiaa tässä jutussa. Aivan sattumalta sain juuri eilen käsiini kirjan, jossa myös puhutaan tästä tapauksesta. Tuossa kirjassa kerrotaan keskustelusta, jota on käyty Etelä-Afrikan laivaston laivasta "Tafalberg", jonka tutka kuulemma oli havainnut ufon. Kirjassa lainataan Doddia "joka sai myös selville, että Tafalberg-nimistä laivaa ei ollut Etelä-Afrikan merivoimissa. Hän löysi kuitenkin Tafalberg-nimisen tutkimusaluksen, jolla oli erikoisteknologiaa ja joka teki yhteistyötä Etelä-Afrikan hallituksen kanssa".

Koska allekirjoittanut itse oli aikoinaan 20 vuoden ajan avustajana Jane's Fighting Ships -julkaisussa, jossa on tiedot maailman kaikista sotalaivoista. Asia on helppo tarkistaa ottamalla kirjahyllystä esille vaikkapa vuoden 1975-76 Jane's, josta löytyy kuin löytyykin Etelä-Afrikan laivaston kohdalla, sivulla 295, valokuvineen ja piirroksineen huoltoalus "Tafelberg", joka on vuonna 1958 Tanskassa rakennettu tankkilaiva. Mistään erikoisteknologiasta ei Jane's puhu sanaakaan, eikä sellaista näy valokuvassakaan (paitsi puomit, joihin polttoaineletkut riipustetaan, kun merellä annetaan polttoainetäydennystä vieressä ajavalle laivalle).

Björn Borg, 22.1.2005

takaisin ]