Yhdistys Tutkimus Arkisto Kirjat Linkit Sivukartta
Myynnissä
Kirjatilaus
Kirjaesittelyt
Käytetyt kirjat

UUTISET


Copyright ©
1999-2016
UFO-Finland ry

Kirjat > Kirjaesittelyt

Watts, Alan:

Unidentified Flying Objects

Blandford, London 1999. 192 sivua

1."Emoalusten havaitut valaistut ikkunat eivät ole ikkunoita lainkaan, vaan ne ovat ajokoneistoon liittyviä kyljessä olevia 'moduleja', jotka loistavat kun niitä käytetään. Kun niitä ei käytetä, ne ovat pimeitä."

2. Tulevaisuutta ajatellen Wattsin mukaan on rikollista, kun itse itsensä asiantuntijoiksi julistautuneet ufoasiantuntijat selittävät pois kaiken mitä he eivät ymmärrä.

Ranskalainen Bernard Miserey tuli ulos autotallistaan kello 1 yöllä 23.8.1954. Kuu oli juuri nousemassa, kun Miserey näki valtavan, hiljaisen ja valaisevan sikaria muistuttavan esineen läheisen joentörmän yllä noin 300 metrin etäisyydellä. Misereyn mielestä kohde näytti pystyssä olevalta sikarilta. Hetken kuluttua sikarin pohjasta tuli ulos kiekkomainen ufo, joka lensi tiehensä. Yhteensä sikarista tuli ulos viisi kiekkoa, jotka kaikki lensivät eri suuntiin paitsi viimeinen, joka pudottautui lähellä olevan uuden sillan ylle, johon se jäi leijumaan, ennen kuin sekin syöksyi pois. Valaiseva sikari himmeni tämän jälkeen ja katosi yön pimeyteen. Tapahtumat olivat kestäneet yhteensä noin 45 minuuttia. Englantilainen fysiikanopettaja Alan Watts kutsuu näitä emoaluksia nimellä Leviathans. Watts on itse nähnyt ufoja muutaman kerran, ja myös emoaluksen.

Vuonna 1953 George Adamski julkaisi kirjansa "Flying Saucers Have Landed", jossa oli valokuvia emoaluksesta ja kiekkomaisesta ufosta. Englantilainen 13-vuotias koulupoika Stephen Darbishire oli yhdessä 8-vuotiaan serkkunsa Adrian Myerin kanssa ulkona 15.2.1954 vanhan kameran kanssa, kun he näkivät leijuvan ufon. Stephen otti kamerallaan kuvan ufosta ja tuloksena oli hiukan epätarkka valokuva Adamski-tyyppisestä ufosta.

Ufotutkija- ja kirjailija Leonard Cramp on tutkinut vuosikausia Darbishiren valokuvaa ja vertaillut sitä Adamskin ufoon. Crampin mukaan ufot ovat täysin yhdennäköisiä ja suoritetut mittaukset osoittavat, että niiden mitatkin täsmäävät keskenään. Ns. strateginen kysymys tässä asiassa kuuluukin: Jos Darbishiren valokuva on väärennös, niin miten tuolloin 13-vuotias koulupoika on pystynyt tekemään sen? Toistaiseksi kukaan ei ole keksinyt vastausta tähän kysymykseen.

Vuonna 1958 "jokin laite" syöksyi maahan Yorkshiren Silpho Mooressa. Laite oli kiekontapainen ja aika pieni. Sen kuparinen kuori hohti kuumuudesta vielä kun se syöksyi maahan. Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että kupari oli harvinaisen puhdasta ja että kuori koostui kolmesta kerroksesta, jotka oli yhdistetty toisiinsa. Watts oli itse mukana korjaamassa talteen esinettä ja hänen mukaansa kepponen on suljettu pois nimenomaan kuparin puhtauden takia. Laitteen tutkinut kemisti George Elliot oli sitä mieltä, ettei hän pystynyt löytämään minkäänlaista kiderakennetta, eikä minkäänlaisia valmistus- tai työstöjälkiä. Oli kuin koko kappale olisi tehty yhdestä ainoasta kiteestä. Kuparikerrosten välissä oli erittäin ohut kalvo, joka oli tehty eräänlaisesta polystyreenistä, jonka molekyylipaino oli niin korkea, ettei Elliotin mukaan kukaan ollut pystynyt valmistamaan sellaista ja oli epävarmaa, oliko sellaista tehty edes missään laboratoriossa. Uloin kuparikerros oli paksumpi kuin muut ja kerrokset oli ulkoreunassa liitetty toisiinsa hämmästyttävällä tavalla. Ulkoreunan liitoskohdassa oli myös erittäin ohut puuta muistuttava eristävä aine. Tutkimuksissa todettiin, että tämä ohut aine todellakin toimi eristeenä, mutta jos kiekon ulkokuoreen johdettiin suuri sähkövirta, niin se kuitenkin pystyi ylittämään eristävän kerroksen ja siirtyä sisäkuoreen (tai päinvastoin). Watts pohtii, olisiko tämä minikiekko mahdollisesti oikean ufon pienoismalli?

Watts toteaa, että havaintojen mukaan ufoja ympäröi vahva elektromagneettinen kenttä. Esimerkkinä tästä hän mainitsee tapauksia, joissa ufo on häirinnyt auton sytytysjärjestelmää, kuten Levellandin tapaus ja Vauxhall-auton tapaus (selostettu lyhyesti allekirjoittaneen kirjoissa). Koska Watts toimii fysiikanopettajana teknillisessä korkeakoulussa, niin hänen oli helppo suorittaa koe omalla autollaan. Kokeessa Wattsin auton solenoidi sen sisällä olevine käämineen kytkettiin koulun autolaboratorion suurjännitelaitteeseen. Auton moottoria ajettiin suurilla kierroksilla ja vähitellen lisättiin virtaa ja näin ollen myös solenoidin sisällä olevaa magneettikenttää. Wattsin pettymykseksi mitään ei tapahtunut, vaikka ampeerimäärää lisättiin niin paljon kuin mahdollista.

Tällöin Watts sai idean. Mitä jos käytettäisiin vaihtovirtaa tasavirran sijaan? Tulos oli dramaattinen. Vaikka virta nyt oli pienempi, niin auton moottorin kierrosluku putosi huomattavasti. Wattsin mukaan jos heidän käytettävissään olisi ollut suurempitehoisempi vaihtovirtalähde, niin moottori olisi luultavasti pysähtynyt kokonaan. Watts huomauttaa myös, että heidän käytettävissään oli vain 50 hertziä, mutta jokin muu hertziluku olisi saattanut olla tehokkaampi. Wattsin mukaan oli tapahtunut, että käämin kuori oli magnetisoitunut niin, ettei käämi enää vastannut kuin osittain virran muutoksiin ja tämä taas heikensi sytytystulpan kipinää ja näin ollen auton moottori menetti tehoaan. Tämä sai Wattsin ajattelemaan, että ufoja ympäröivä magneettikenttä oli luultavasti vaihteleva ja tämä sai taas Wattsin pohtimaan, että miksi?

Watts kertoo, että magnetismin mittayksikkönä käytetään tesla-yksikköä. Rautakaupasta ostetun tavallisen magneetin voima on useimmiten teslan murto- osa. Teollisuudessa käytetyn suuritehoisen magneetin voimakkuus saattaa olla yksi tesla. Wattsin laskelmien mukaan ufoja ympäröivän magneettikentän voimakkuus on miljoona teslaa! Wattsin mukaan tällaisiin tehoihin päästään suprajohtajien avulla, mutta tällöin tarvittaisiin täysin uusia materiaaleja. (Allekirjoittaneen mieleen tulee väistämättä Penningtonin kirja, josta kirjoitin esittelyn pari päivää sitten).

Watts pohtii sitten, että saattaisiko olla sillä tavalla, että ufojen ulkokuori on tehty suprajohtavista aineista?

Watts siirtyy sitten ydinfysiikkaan ja antimateriaan. Hän kertoo, että elektronin antipartikkeli on positroni. Kun positroni törmää elektroniin, niin syntyy "pieni pamaus" ja sekä positroni että elektroni katoavat. Tilalle on syntynyt kaksi gammafotonia.

Elektronivoltti (eV) on mittayksikkö, jolla mitataan elektronin energiamuutoksia, kun atomissa olevan elektronin rataa muutetaan. Jos elektroni "potkaistaan" korkeammalle radalle, ja myös kun elektroni putoaa takaisin alkuperäiselle radalleen, niin syntyy valoa. Kaikki valo johtuu siitä, että elektronien energia muuttuu tavalla tai toisella. Wattsin mukaan, kun me näemme taivaalla valaisevan ufon, niin katsomme itse asiassa tätä ilmiötä, joka juuri sillä hetkellä tapahtuu ufossa. Wattsin mukaan mitään muuta selitystä ei ole olemassa!

Kun Watts tarkastelee Adamskin kirjan valokuvia, niin hän havaitsee niissä, että kuvatun kiekkoufon yläosassa näkyy hehkua. Stephen Darbishire puolestaan yritti kuvailla näkemäänsä ufoa, "että sen pinta näytti läpikuultavalta". Wattsin mukaan Darbishire tällöin itse asiassa ei nähnyt ufon pintaa, vaan kyseessä oli näköharha, joka johtui ufoa ympäröivästä voimakentästä. Watts uskoo tietävänsä, mistä on kysymys. Kyseessä on vuodesta 1947 saakka tunnettu valoilmiö, eli kyseessä on "synkrotoninen säteily". Wattsin mukaan kyseessä on sama ilmiö kuin revontulessa. Vahva magneetti myös taivuttaa synkrotonista valoa. Synkrotonisella valolla on myös se ominaisuus, että se on erivärinen riippuen siitä, esim. millä korkeudella havaitsija on. Toisen havaitsijan mielestä väri näyttää siniseltä ja toisen havaitsijan mielestä se on vihreä.

Eräänä yönä Robert Miller -niminen henkilö filmasi kaitafilmikamerallaan ilmiötä, joka jatkuvasti muutti muotoaan. Ensin se näytti pallolta, jonka ympärillä oli sininen hehku, sitten se jakaantui osiin. Pallo sai nyt pitkulaisen "hännän". Parikymmentä filmiruutua myöhemmin nähtiin filmillä kolme punaista ja sinistä valoa, mutta nämä haalistuvat ja tilalle tulee isomman kohteen alkuperäinen muoto. Sen sininen hohde on nyt kadonnut ja tilalle on tullut sinivihreä ja oranssi-valkoiset halot. Kaksikymmentä filmiruutua myöhemmin pienet ufot ilmestyvät jälleen samalla kun iso kohde jakautuu taas osiin. Yhä kymmenen filmiruutua myöhemmin iso kohde näkyy taas.

Watts kysyykin, että mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Wattsilla on myös vastaus kysymykseen: Kyseessä on iso emoalus, jonka koko pinta on täynnä energiamoduleja. Kun emoalus tekee ohjausliikkeitä, niin sen eri osissa syttyy ja sammuu näitä moduleja, samalla kuin emoaluksen muut osat ovat pimeitä. Watts toteaa myös että esim. Chiles-Whitted -tapauksessa lentäjät havaitsivat sikarin kyljessä sinistä hehkua.

Watts palaa Darbishiren ufokuvaan, joka on aika epäselvä ja toteaa, että selitys siihen että niin monet ufokuvat ovat epätarkkoja, johtuu ufoa ympäröivästä vahvasta magneettikentästä, joka taivuttaa valoa. Watts puhuukin gigamagnetismista ja toteaa, että näin vahva magneettikenttää taivuttaa valoa jo niin paljon, että ufosta voi tulla näkymätön. Magneettikentässä tapahtuva muutos voi myös saada aikaiseksi sen, että havaitsijan mielestä ufo muuttaa muotoaan. Ufoa ympäröivä erittäin vahva magneettikenttä saattaa vahingoittaa ihmistä, joka tulee liian lähelle ufoa. Watts viittaa Flynnin tapaukseen Evergladesissa Floridassa vuonna 1965, jolloin ufosta ammuttiin valosäde Flynniin, joka oli lähestymässä ufoa. Flynn kaatui tajuttomana maahan. Wattsin mukaan ufo itse asiassa pelasti Flynnin varmalta kuolemalta, jos Flynn olisi tullut liian lähelle. (Tämän saman ajatuksen on muuten allekirjoittanutkin tuonut esille kirjassa "Onko ufoilmiössä logiikkaa?").

Watts pohtii myös niitä valosäteitä, joista usein on kerrottu ufohavaintojen yhteydessä. Esimerkkinä hän ottaa varsin tunnetun tapauksen Argentiinasta vuodelta 1963, jolloin jo nukkumassa ollut perhe heräsi ja näki läheiselle rautatiellä useita ufoja, joista muutama tuli perheen talon lähelle ja lähetti sisään taloon valosäteitä, jotka tutkivat kaikki huoneet. Talossa ollut tytär laittoi kätensä tällaiseen valosäteeseen ja tunsi miten se kuumensi hänen kätensä. Wattsin mukaan oli tyttären onni, että hän otti pois kätensä valosäteestä ajoissa, koska säde koostui luultavasti osittain mikroaalloista. Watts pohtiikin näitä säteitä ja niiden käyttömahdollisuuksia esimerkiksi hologrammien luomisessa.

Watts ottaakin esimerkin Suomesta, jossa "Eske Vilje" ja Aarne Heinonen kohtasivat ufon 1970 (ns. Imjärven tapaus). Watts käsittelee Imjärven tapausta jopa neljällä sivulla ja pohtii, olisiko havaittu olento ollut hologrammi? Tässä yhteydessä Watts pohtii myös, olisiko ns. "mologrammit" mahdollisia? Mologrammilla Watts tarkoittaa hologrammia, joka koostuisikin aineellisesta aineista. Watts pohtii olisiko Imjärven "pikku-ukko" voinut olla tällainen mologrammi?

Wattsin mukaan näkymättömät ufot tekevät myös viljakuviot, mutta ovat naamioineet itsensä näkymättömiksi vahvan magneettikenttänsä avulla. Wattsin mukaan ufojen takana oleva äly antaa ihmiskunnalle vain vähän tietoa kerrallaan. Esim. Einstein "päivitti" Newtonia ja joku päivä tulee esille joku, joka "päivittää" Einsteinia tiedoilla, joita tämä äly on antanut. Wattsin mukaan tämä äly valitsee tiettyjä yksilöitä yhteistyökumppanikseen ja usein jo lapsuudesta alkaen.

Wattsin mukaan, tulevaisuutta ajatellen, on rikollista kun itse itsensä asiantuntijoiksi julistautuneet ufoasiantuntijat selittävät pois kaiken mitä he eivät ymmärrä.

Wattsin kirja on paras ufokirja, jonka allekirjoittanut on lukenut pitkään aikaan. Vaikka se sisältääkin paljon fysiikkaa, niin se on kuitenkin kirjoitettu sillä tavalla, että myös maallikko ymmärtää sen. Samalla tämä kirja on taas esimerkki siitä, miten teknillisen koulutuksen saaneet asiantuntijat nykyisin yrittävät keksiä miten ufot toimivat. Kirjassa on runsaasti muitakin asioita kuin mitä yllä on tuotu esille, mutta eihän kaikkea voi tuoda esille lyhyessä esittelyssä. Voin vaan sanoa, että suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille.

Björn Borg, 27.10.2005

takaisin ]