Yhdistys Tutkimus Arkisto Kirjat Linkit Sivukartta
Myynnissä
Kirjatilaus
Kirjaesittelyt
Käytetyt kirjat

UUTISET


Copyright ©
1999-2016
UFO-Finland ry

Kirjat > Kirjaesittelyt

Bennett, Colin:

An American Demonology: Flying Saucers Over the White House. Captain Edward J. Ruppelt and the official UFO investigation of the United States Air Force

Headpress/ Critical Vison, Manchester, United Kingdom 2005. 166 sivua

Amerikkalainen demonologia? Mitä tekemistä sillä on kapteeni Edward J. Ruppeltin kanssa?

Kuten tiedämme, Ruppelt johti USAF:n Project Blue Bookia 1950-luvun alussa. Ruppelt kirjoitti myös klassikoksi tulleen kirjansa "The Report on Unidentified Flying Objects". Ruppeltin kirja on tunnettu myös siitä, että myöhemmin siitä julkaistiin uusi painos, johon oli lisätty kolme uutta lukua. Kun alkuperäinen kirja oli ufomyönteinen, niin lisätyt luvut ovat ufovastaisia ja tämä seikka on antanut aihetta moneen keskusteluun ufologien keskuudessa. Molemmissa versioissa on kuitenkin vuosiluku 1956. Ruppelt oli nimittäin saanut työpaikan Northrop-lentokonetehtaalta, joka valmisti USAF:lle sotilaskoneita. Se seikka, että Ruppelt kuoli jo vuonna 1960, vasta 35-vuotiaana, tekee sen ettemme voi kysyä Ruppeltilta, miten asiat tosiasiassa olivat.

Bennettin kirjassa saamme seurata Ruppeltin elämää pienestä pitäen. Bennett kertoo Ruppeltin lapsuudesta ja siitä, kuinka Ruppelt toimi pommikoneen suunnistajana Tyynellä Valtamerellä toisen maailmansodan aikana ja oli mukana suorittamassa pommituslentoja Japaniin. Bennett huomauttaa myös, että oli olemassa teoreettinen mahdollisuus, että Ruppelt olisi joutunut mukaan Hiroshiman tai Nagasakin pommikoneisiin.

Myöhemmin Ruppelt siirrettiin 5.1.1951 ilmavoimien Wright-Pattersonin tukikohtaan, jossa hänen tehtäviin kuului nimenomaan neuvostoliittolaisen MIG-15 -hävittäjän tietojen tutkiminen. Tässä työssään Ruppelt joutui istumaan "neljän kirjoituspöydän päässä" James Rogers -nimisestä upseerista, joka siihen aikaan johti sen ajan ilmavoimien Project Grudge -nimistä "ufotutkimusta". Ruppelt on kirjassaan kertonut, kuinka Project Grudgen senaikainen henkilökunta vähätteli ufoja ja pilaili ufohavaitsijoiden kustannuksella. Itse asiassa Rogers muodosti koko Project Grudgen.

Ruppelt kertoo, kuinka Rogers nauroi erään lentoyhtiön lentäjille ja heidän havainnolle. Ruppelt kertoo myös, kuinka Rogers nauroi kuollakseen eräälle tiedustelupalvelun everstille, joka lentokoneesta oli nähnyt ufon. Ruppelt oli ymmällään tästä käyttäytymisestä, koska julkisesti ilmavoimat oli ilmoittanut esim. lehdistölle, että "Grudge tutki tarkkaan ja täydellä teholla kaikki ufohavainnot". Ruppeltin mukaan Grudgen kaikki arkistot olivat täydessä kaaoksessa ja kun Life-lehden toimittaja Bob Ginna saapui tutkimaan Grudgen asioita, oli sen henkilökunta täydessä paniikissa. Kun Ginna pyysi nähtäväkseen tiettyjen ufohavaintojen mapit, joita ei löydetty vallitsevan kaaoksen takia, niin Grudgen henkilökunta pelasti itsensä ilmoittamalla Ginnalle, että kyseiset tapaukset "olivat salaisia".

Tilanne muuttui maanantaina 10.9.1951, kun joukko korkea-arvoisia upseereita oli New Jerseyssa sijaitsevassa tutkakoulussa seuraamassa tutkien toimintaa. Upseerit saivat ihmeekseen nähdä tutkissa kohteen, joka lensi äänen nopeudella, joka siihen aikaan oli ennenkuulumatonta. Kenraali Cabell tajusi, että Grudge itse asiassa ei tehnyt mitään ufotutkimuksia päinvastaisista väitteistä huolimatta, ja rupesi vaatimaan muutoksia, ja heti. Cabellin vaatimuksesta perustettiin 27.10.1951 Uusi Projekti Grudge, jonka johtajaksi Ruppelt tuli. Maaliskuussa 1952 Grudgen nimi muutettiin sitten Blue Bookiksi ja Ruppelt sai lisää henkilökuntaa.

Kesällä 1952 eräässä ilmavoimien tukikohdassa tutka havaitsi kohteen, jonka nopeus oli 1120 km/h, jonka jälkeen se hidasti, aivan kuin toivoen, että saisi hävittäjiä peräänsä. Tukikohdan komentaja, eräs eversti, lähetti kaksi F-86 -konetta ilmaan tutkimaan asiaa. Toinen hävittäjistä löysikin kohteen ja pääsi noin 500 metrin etäisyydelle siitä ja näki, että kyseessä oli kiekonmuotoinen esine. Samassa koneen radio mykistyi. Lentäjä päätti avata tulen, mutta ikään kuin kiekko olisi kuullut lentäjän ajatuksia, se lisäsi nopeuttaan ja syöksyi tiehensä.

Kaksi viikkoa tapauksen jälkeen Ruppeltin puhelin soi ja langan päässä on ko. tukikohdan tiedustelu-upseeri, joka pyytää Ruppeltia tulemaan tukikohtaansa. Kun Ruppeltilla on vaikeuksia päästä ko. tukikohtaan, niin sama tiedustelu-upseeri hyppää itse T33 -koulutuskoneeseen ja lentää Wright-Pattersonin tukikohtaan ja noutaa itse Ruppeltin omaan tukikohtaansa.

Kun miehet saapuvat tiedustelu-upseerin omaan tukikohtaan, tiedustelu-upseeri lukitsee ovensa ja näyttää Ruppeltille lentäjän raportin edellä mainitusta tapauksesta ja kertoo, että tukikohdan komentaja oli käskenyt polttaa raportin. Tukikohdan komentaja oli jopa haukkunut lentäjää ja pyytänyt tukikohdan lääkäriä tutkimaan häntä, koska lentäjä muka näki olemattomia asioita. Tiedustelu-upseeri aikookin noudattaa esimiehensä käskyä, mutta tahtoo näyttää raportin Ruppeltille ennen sen polttamista.

Yllämainittu tapaus on mainittu Ruppeltin kirjassa ja lukemattomat ihmiset ovat lukeneet siitä ja tapauksesta on kerrottu varmasti lukemattomissa lehtijutuissa ja kirjoissa. Bennett kuitenkin pysähtyy tässä vaiheessa ja esittää kysymyksiä:

- Miksi tukikohdan komentaja tahtoi polttaa raportin? Raporttien tuhoaminen oli armeijassa jyrkästi kielletty rangaistuksen uhalla. Mitä olisi tapahtunut, jos esim. joku kenraali olisi myöhemmin tahtonut lukea raportin?

- Tukikohdan komentaja oli pyytänyt tukikohdan lääkäriä tutkimaan lentäjää, koska tämä "näki olemattomia asioita". Bennett on varma siitä, että jos tukikohdassa olisi ollut psykiatri, niin komentaja olisi lähettänyt lentäjän psykiatrin puheille. Miksi tukikohdan komentaja käyttäytyi tällä tavalla, vaikka tapahtumat saivat alkunsa tutkahavainnosta?

- Kun tukikohdan tiedustelu-upseeri lensi Wright-Pattersonin tukikohtaan noutamaan Ruppeltia, niin miksi hän ei ottanut raporttia mukaansa ja näyttänyt sitä Ruppeltille Wright-Pattersonin tukikohdassa?

- Kun Ruppelt oli tiedustelu-upseerin omassa tukikohdassa, niin tiedustelu-upseeri oli erittäin järkyttynyt ja oli sitä mieltä, että kopio raportista pitäisi ehdottomasti saada Wright-Pattersonin tukikohtaan Project Blue Bookin tietoon siitä huolimatta, että tukikohdan komentaja oli käskenyt polttaa sen. Mutta Ruppelthan itse "oli Project Blue Book", joka seisoi tiedustelu-upseerin edessä, joten olisi ollut helppoa luovuttaa raportti, tai kopio siitä Ruppeltille.

- Mitä järkeä oli siinä, että tiedustelu-upseeri nouti lentokoneella Ruppeltin omaan tukikohtaansa vain näyttääkseen vilaukselta raporttia, jonka sitten poltti?

- Eikö tukikohdan komentaja ihmetellyt lainkaan, miksi tiedustelu-upseeri lähti lentokoneella Wright-Pattersoniin? Tuskinpa tiedustelu-upseeri sai koneen käyttöönsä ilman lupaa.

Bennett toteaa tässä, että kun asioita vähän miettii, niin näyttää siltä, että tukikohdan upseerit käyttäytyivät omituisesti tässä asiassa. He käyttäytyivät epänormaalilla tavalla ja ikään kuin he olisivat jonkun ulkopuolisen voiman vaikutuksen alaisia. Bennett huomauttaa, että tällaista käyttäytymistä on havaittu aikaisemminkin ja myöhemminkin. Bennett muistuttaa kenraali Vandenbergin käskystä polttaa eräs muistio, kenraali Hillenkotterin äkillisestä ja merkillisestä eroamisesta NICAPista ja vaikkapa Englannin vuoden 1980 Bentwatersin tapauksesta, jossa havaitsijoita vainottiin monella eri tavalla.

Bennettin mielestä jopa Ruppelt itse käyttäytyi merkillisellä tavalla yllämainitussa tilanteessa. Vaikka Ruppelt itse luonnehti tuhottavaa raporttia "merkittävimmäksi", josta hän oli kuullut, niin sen sijaan, että hän olisi vaatimalla vaatinut raporttia itselleen, huutanut ja uhkaillut tiedustelu-upseeria ja tukikohdan komentajaa sotaoikeudella ja vaikka repinyt raportin tiedustelu-upseerin kädestä, niin hän tyytyi tilanteeseen, ja valitti asiasta vain jälkikäteen kirjassaan. Bennett toteaa, että ovatpa Yhdysvaltojen ilmavoimien aktiiviupseerit käyttäytyneet merkillisellä tavalla, täysin ristiriidassa voimassa olevien ohjeiden kanssa!

Tässä vaiheessa lukija voi hyvällä syyllä sanoa, että Bennett itsekin käyttäytyy samalla tavalla kirjassaan. Pantuaan merkille yllämainitut asiat ja tuotuaan esille mm. mainitut esimerkit, niin sen sijaan, että Bennett olisi jatkanut tämän merkillisen käyttäytymisen analysointia, niin hän siirtyykin kertomaan ns. Washingtonin vuoden 1952 "invaasiosta", jolle hän omistaa kokonaista 37 sivua, eli kirjan koko loppuosan.

Bennett kertoo, kuinka Ruppelt sattui olemaan Washingtonissa juuri tuon "invaasion" aikana. Mutta tuossa tilanteessa Ruppelt oli epätoivoinen. Hän oli käymässä Washingtonissa muissa asioissa ja vain sattui olemaan siellä, eikä kukaan kaivannut hänen palveluksiaan "invaasion" aikana. Hän ei saanut ilmavoimilta autoa käyttöönsä, vaan kehotettiin käyttämään paikallisia busseja, joiden reittejä hän ei tuntenut. Lisäksi hänelle kerrottiin, että matkamääräyksen mukaan hänen olisikin jo pitänyt olla matkalla takaisin Wright-Pattersonin tukikohtaan, ja jos hän ei heti lähtisi takaisin, niin häntä voitaisiin syyttää jopa luvattomasta poistumisesta. Juuri kun Ruppelt oli neuvottelemassa tilanteestaan taloustoimiston naisvirkailijan kanssa, niin kello tuli 17, jolloin virkailija sulki luukkunsa ja ilmoitti, että virka-aika oli loppu. Joten Ruppelt totesi itse: "Haistoin p-t ufoille ja lähdin takaisin kotiin".

Tämä kirja on mainio, kun tahtoo tutustua Ruppeltiin ja hänen maailmaansa. Suuri osa siitä on kuitenkin lainattu Ruppeltin omasta kirjasta ja jossain määrin lukija sitten ihmettelee, että miksi Bennett ylipäänsä on kirjoittanut tällaisen kirjan, jossa toistuvasti lainataan Ruppeltin kirjaa? Selitys saattaa piillä kirjan nimessä "An American Demonology". Kirjassa ei puhuta lainkaan mistään demoneista, joten kirjan nimi on tässä mielessä täysin harhaanjohtava.

Ainakin allekirjoittaneen mieleen tulee, että kirjan ns. punainen lanka on katkaistu kesken kaiken sen jälkeen, kun Bennett on ottanut esille upseerien merkillisen käyttäytymisen siinä "toisessa tukikohdassa", josta oli puhetta aikaisemmin. Saattaa olla, että Bennettillä on ollut tarkoitus syventyä enemmän tähän asiaan, mutta sitten kirjasta onkin tullut "Ruppelt-kirja" ja "Washington-kirja", josta syystä nämä alaotsikot on sitten lisätty kirjan nimeen.

Tuosta Ruppeltin omasta kirjasta voidaan vielä todeta, että Bennett on tutkinut kirjan molempia versioita ja toteaa, että käsitys siitä, että toiseen painokseen lisätyt kolme lukua (luvut 18-20) olisivat negatiivisia ufoilmiölle, on harhakäsitys. Bennettin mukaan vain luvussa 20 löytyy jonkin verran ufoilmiöön suunnattua kritiikkiä.

Björn Borg, 15.12.2005

takaisin ]